Fiordland

Jäätikkötallailun jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Fiordlandia, vuonojen halkomaa erämaata saaren lounaisosassa. Tunnetuin kohde täällä lienee Milford Sound, maoriksi Piopiotahi. Vuonojen nimeämisessä on uusiseelantilaisilla käynyt aikanaan pieni kämmi, sound kun viittaa siihen että vuono olisi joen kallioon uurtama. Todellisuudessa nuo ovat kuitenkin jäätiköiden kaivertamia, ja legendan mukaan ensimmäiset tänne saapuneet norjalaiset huomauttivat tästä uusiseelantilaisille. Erehdys korjattiin nimeämällä koko alue Fiordlandiksi - paitsi että sekin on kirjoitettu väärin i:llä eikä j:llä. Epäonnistuminen tässäkin asiassa siis ;)

 

 

Majoituimme Te Anau -nimiseen kylään ja ensitöiksemme kävimme vaeltamassa pisimmän päiväretken mitä ainakaan itsellä on tullut tehtyä, 14 km matkan Kepler Trackia Mt. Luxmore hutille edestakaisin, yhteensä siis kevyet 28 km. Reitti oli pituudestaan ja kohtuullisen kovasta nousustaan (880 m) huolimatta hyvin helppokulkuinen ja taittui meiltä vajaassa kahdeksassa tunnissa. Maisemista emme juuri saaneet nauttia, koska lähes koko reitin ajan olimme tukevasti pilvessä. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan haitannut, koska utuisen sumuisessa metsässä oli mahtava tunnelma!

 

 

 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Milford Soundia jo reippaasti ennen auringon nousua. Milford Sound on todella suosittu kohde, mutta jostain syystä siellä ei ole paikanpäällä juuri mitään palveluja. Yksi hotelli ei riitä mitenkään majoittamaan kaikkia kävijöitä, vaan suurin osa vierailijoista ajaa sinne bussilla Queenstownista asti edestakaisin yhdessä päivässä. Ihmettelemme kovasti, onko mitään järkeä istua 5 tuntia bussissa, sitten katsella vuonoa parin tunnin ajan risteilylaivasta, ja istua jälleen 5 tuntia bussissa paluumatkalla. Me valitsimme hieman enemmän hands on kokemuksen kajakilla meloen, ja se olikin mielestämme todella hyvä tapa katsella vuonoa. Vesi oli uskomattoman kirkasta, ja rannoilla kellotteli söpöjä karvahylkeitä (fur seal).

 

 

 

Lopuksi teimme vielä päivävaelluksen Gertrud Saddlelle. Tämä olikin sitten yksi hienoimpia vaelluskohteita mitä kumpikaan on tavannut! Reitti kulki kauniin laakson läpi ja alkoi sitten nousta jyrkästi hyvin kivikkoista vuoren rinnettä vesiputouksen vieressä. Kuljimme autonkokoisten kivenlohkareiden väleistä ja kiipesimme niiden yli, välillä apuna oli kallioon kiinnitettyjä teräsvaijereita. Pituutta matkalla oli edestakaisin vain 7 kilometriä, mutta aikaa kului 5 tuntia, eli siitä voi päätellä jotain maaston vaikeakulkuisuudesta! Itseäni kylläkin vain miellytti se että pääsi kunnolla kiipeilemään, eikä vain tallustamaa eteenpäin valmiiksi tehtyä polkua pitkin. Ja kun vihdoin pääsimme huipulle, maisema oli sellainen, että isompikin vaiva olisi ollut sen arvoinen! Aivan uskomaton paikka!

 

 

Tämä päätti meidän Eteläsaaren äksön-osuuden, suuntaamme seuraavaksi Queenstowniin rentoutumaan hetkeksi, ja torstaina sitten lento takaisin Aucklandiin. Onneksi reissu ei kuitenkaan vielä lopu tähän, Pohjoissaarella vielä edessä 1,5 viikkoa.