Galapagos

Sukellan pohjaan kuvaamaan meriruohoa laiduntavaa kalaparvea, ja nousuun kääntyessäni olen törmätä kuin tyhjästä ilmestyneeseen merikilpikonnaan. Hetkeä myöhemmin kaksimetrinen valkoevähai lipuu tyynesti ohitse, ja sitä seuratessani törmään kahteen seurankipeään merileijonaan jotka vähääkään ujostelematta pyytävät mukaansa leikkimään. Rannalla jatkuu sama tahti: pelikaanit, fregattilinnut, leguaanit ja hassut sinijalkaiset suulat jatkavat kaikessa rauhassa arkirutiineitaan välittämättä vain parin metrin päässä seisoskelevista vierailijoista, ja välillä vierailija joutuu väistämään kun polulla aurinkoa ottavat hylkeet eivät liikauta eväänsäkään tilaa tehdäkseen.

Galapagos on paratiisi! Elämä tuntuu siltä kuin olisi astunut suoraan sisään luontodokumenttiin jossa jokaisen mutkan takana odottaa jotakin uutta ja ihmeellistä. Eläimet ovat pelottomia koska niiden luontaiset viholliset jäivät taakse elämän aikanaan rantautuessa Galapagokselle vuosimiljoonia sitten, ja alueen status kansallispuistona 1950-luvulta lähtien on varmistanut eläimille häiriintymättömät elinolosuhteet.Varsinkin merielämä on Galapagossaarilla käsittämättömän runsasta, ja yhden pienen kallioisen rantakaistaleen alueella voi helposti bongata pingviineitä, rauskuja, merileijonia, haita, merikilpikonnia ja lukemattomia kalalajeja. Merimatkojen aikana taas saa usein ihailla delfiineitä ja valtavia paholaisrauskuja jotka loikkivat ilmaan loiseläimiä karkottaakseen, ja hyvällä onnella kiikariin saattaa osua myös aluelle vuosi toisensa jälkeen vaeltavia valaita.

Pelikaani sukeltaa

Blue footed booby

Galapagos penguins

Saaria ei ole kuitenkaan aina pidetty paratiisina. Historiatiedon mukaan saaret ensimmäisenä löytänyt Panaman arkkipiispa kuvitteli löytäneensä maanpäälisen helvetin ja nimesi saaret kirotuiksi. Kaikkialla oli vain kuivaa ja elotonta laavakenttää, merestä nousi "lohikäärmeitä" ja maata hallitsivat jättimäiset kilpikonnat. Saarten maisemia katsellessa on kyllä tavallaan helppo ymmärtää piispan kauhu: Saarten historia on varsin nuori ja maisemaa hallitsevat tulivuoret ja niiden ympärilleen levittämät laavakentät, eläimistö on omalaatuista ja outoa, ja satojen merileguaanien muodostamat yhdyskunnat ovat itsessään melko hurja näky.

Maaleguaani

Merileguaani

Fernandinan laavakenttää

Saarten luonto on monella tapaa erityislaatuinen. Ensimmäiset tuliperäiset saaret kohosivat merestä vain noin 3 miljoonaa vuotta sitten ja ovat sittemmin liikkuneet mannerlaattojen liikkeen mukana satoja kilometrejä kaakkoon tehden tilaa uusien saarten synnylle. Läntisin saari, Fernandina, on puolestaan vain reilut puoli miljoonaa vuotta vanha, ja vulkaaninen toiminta jatkuu alueella edelleen. Aivan erityinen merkitys on kuitenkin merivirroilla. Galapagoksella kohtaavat neljä merivirtaa, joiden mukana elämä on saapunut saarille ja jotka yhä nykyään pitävät yllä alueen runsasta merielämää. Kylmä Humboltinvirta toi aikanaan mukanaan pingviinit etelästä ja tuo vuosittain annoksen kylmää vettä ja sumuisen garua-kauden touko-marraskuussa. Lämmin Panamanvirta taas kuljetti mukanaan merileijonat Kalifornian rannikolta ja tuo kesäisin helteisen ja kostean ilmanalan tullessaan.

Leikkisiä merileijonia

Pingviini vauhdissa

Oma matkamme Galapagokselle osui näiden kahden kauden väliin. Tänä vuonna garua alkoi väistyä jo lokakuussa, joten aamusumuja lukuunottamatta sää oli joka päivä aurinkoinen ja lämmin mutta merielämä silti vielä viileiden vesien myötä aktiivisimmillaan. Matkaa taitettiin moottorijahdin kyydissä ja reitti suuntasi läntisille saarille poiketen Santiagon, Bartholomen, Isabelan, Fernandinan, Santa Cruzin ja Seymourin saarilla. Päivärutiiniin kuului yleensä 1-2 rantautumista saarille maaelämää ihmettelemään ja rantautumisten välissä reilusti aikaa snorklaamiseen ja vapaasukellukseen.

"Liveaboard" osoittautui ehdottomasti parhaaksi tavaksi matkustaa Galapagoksella. Elämä laivalla on leppoisaa, aikaa ei kulu turhaan matkustamiseen kun siirtymät tapahtuvat yöaikaan, ja viikon aikana on mahdollista vierailla kaukaisimmillakin saarilla. Leppoisa laivaelämä toi reissun loppuun mukavaa luksusta ja kokemus oli myös huomattavasti rauhallisempi ja henkilökohtaisempi kuin vaellus täpötäydellä Inca Traililla. Galapagoksella poikkeaa vuosittain vain noin 180000 vierailijaa ja omassa ryhmässämme jäseniä oli vain 16, eli ruuhkista ei tällä osuudella ollut tietoakaan. Porukan ikärakenne tosin oli tyystin erilainen kuin Perussa: valtaosa Galapagokselle lentävistä vaikutti olevan jo vahvasti eläkeiän paremmalla puolella ja nuorempia kävijöitä oli joukossa vain kourallinen. Kaikkia tuntui kuitenkin yhdistävän vahva kiinnostus luontoon, joten ikäeroista huolimatta porukka toimi hyvin yhteen.

Meidän paatti, Daphne

Kaiken kaikkiaan Galapagos nousi ehdottomaksi ykköseksi kaikista käymistämme hienoista paikoista. Sukeltelua 15 merikilpikonnan, parin merileijonan ja haiden seassa on hyvin vaikea haastaa! Parasta matkalla olikin snorklaaminen: merielämä on ehkä vieläkin hienompaa ja kiehtovampaa kuin maanpäälliset tallaajat. Puerto Egasissa juuri merestä noussutta Lilliä lainaten: "This was the single most awesome experiene of my life!"

Sally Lightfoot Crab

Galapagos Giant Tortoise

Amazon

Andeilla vietetyn viikon jälkeen vuorossa oli jotakin aivan muuta, kun Cuscon raikas vuoristoilma vaihtui Puerto Maldonadon painostavaan helteeseen ja tropiikin kosteuteen. Melkein puolet Perusta sijaitsee Amazonin alueella, ja tätä maailman laajinta sademetsää oli meidänkin tarkoitus päästä tutkimaan.

Amazonilla ainut järkevä kulkuväline on jokivene, jolla paikalliset jokivarren asukkaat taittavat niin työmatkansa kuin satunnaiset vierailut lähimpään kaupunkiin. Meillä matka suuntasi Puerto Maldonadosta ylävirtaan yhtä Amazonin lukuisista sivuhaaroista kohti Tambopatan luonnonsuojelualuetta ja siellä syvällä sademetsän keskellä odottavaa majapaikkaamme. Lähes neljän tunnin venematkan jälkeen auringon jo laskiessa saavuimme viimein perille ja aloimme totuttautua viidakkoelämään. Tunnelmaan pääseminen ei teettänyt vaikeuksia viidakon ääniä kuunnellessa ja ilmassa lentäviä erikokoisia siivekkäitä väistellessä.

Illan ja seuraavan päivän aikana saimme vielä läheisemmän kosketuksen alueen eläimistöön ja kasvistoon kun hyttysmyrkyssä ja aurinkorasvassa uitettuina uskaltauduimme oppaamme johdolla syvemmälle viidakkoon. Amazonin luonto todella häikäisee monimuotoisuudellaan. Ananakset, avokadot, vesimelonit ja monet muut kaupasta tutut viljelykasvit kasvavat täällä luonnonvaraisina ja kenen tahansa poimittavana kuin meillä mustikat metsässä, ja yhdessä ainoassa järvessä saattaa elää enemmän kalalajeja kuin koko Suomessa yhteensä.

Silmiinpistävää on myös lajien välisen kilpailun kiihkeys. Vaikka vettä ja lämpöä riittääkin kaikille, kilpailu auringonvalosta on sademetsässä ankaraa. Parhaiten kilpailussa pärjäävät kapokkipuiden kaltaiset jättiläiset jotka yltävät kurottamaan oksastonsa kilpakumppaneiden yläpuolelle. Pienempien lajien, kuten "kävelevän palmun" on turvauduttava oveluuteen. Vuosien saatossa palmu on oppinut kasvattamaan monivartista runkoaan toispuoleisesti ja saattaa varjoon jouduttuaan "kävellä" parikin metriä vuodessa kohti valoisampaa kasvupaikkaa.

Kapokkipuut on isoja

Tambopatan alue on myös eläimistöltään yksi Amazonin alueen rikkaimmista ja nurkan takana voi odottaa kirjaimellisesti lähes mitä tahansa. Omilla retkilläme polut kohtasivat kilpikonnien, vesisikojen, kaimaanien ja monien erilaisten lintujen kanssa, ja lounastauolla piraijat pistäytyivät napsimaan osuutensa veteen pudonneista eväspaloista. Yöllisiä retkiä taas hallitsivat sademetsän pienemmät asukit, joista puusammakot veivät söpöyspisteet jättimäisen tarantellan saadessa osakseen lähinnä kauhunsekaista ihmettelyä.

Puusammakko

Stop deforestation! Stop the leaf cutter ants!

Bullet ant pistää kovempaa kuin luoti

Parasta Amazonissa oli kuitenkin sen maaginen tunnelma. Kutojalintujen ja apinoiden konserttiin herääminen tai jokiveneellä lipuminen pitkin öistä Amazonia linnunradan ja tuhansien tähtien loisteessa ovat kokemuksia joita paraskaan luontodokumentti ei pysty välittämään, ne on pakko itse kokea. Niinpä viimeisenä aamuna olo olikin vähän haikea kun tavarat oli taas pakko pakata jokiveneen kyytiin ja suunnata kohti lentokenttää ja sieltä alkavia uusia seikkailuja.

Koska Amazon oli Perun reissumme viimeinen etappi, myös pieni välitilinpäätös lienee paikallaan. Kokonaisuutena Peru yllätti positiivisesti! Maan luonnon monipuolisuutta voi vain ihmetellä, Inkakultturissa riittäisi tutkittavaa vaikka kokonaisen reissun ajaksi, ja aivan erityisen maininnan ansaitsee perulainen keittiö joka on ehkä koko Etelä-Amerikan paras. Ja vaikka perulaisista erikoisuuksista marsu ja alpakka eivät ehkä enää kotiin palattua päädykään ruokalistalle, Pisco Sour nousee uutena tulokkaana kotibaarin cocktaillistan jatkoksi ja tulee myös pysymään siellä!

Inka Trail & Machu Picchu

Ensimmäinen isompi juttu Perun matkallamme oli Inka Trail, joka on noin 45 km pitkä Inkojen rakentama polku. Reitti kiertelee vuoristossa usvan peittämissä subtrooppisissa sademetsissä ja erinäisten inkaraunioiden lomassa ja päätyy lopulta Machu Picchulle.

Vaellusjoukkueemme koostui 13 matkalaisesta ja kahdesta paikallisesta oppaasta. Tiimimme, joka sisälsi meidän suomalaisten lisäksi brittejä, ausseja ja kanadalaisia osoittautui heti alkuun ihan huippujengiksi. Meillä oli todella hauskaa alusta loppuun saakka ja neljän päivän metsässä rymyämisen jälkeen porukka alkoi jo tuntua ihan perheeltä.

Vaellus kesti siis kolme yötä ja neljä päivää. Maapallolla esiintyvistä 32 erilaisesta ilmastotyypistä  Perussa esiintyy 28, ja tämän pystyi uskomaan kun vaellus eteni kuivan karusta kaktusten peittämästä maastosta vehreämpään metsään, korkealle vuoristoon ja upeisiin pilvimetsiin. Maisema, kasvillisuus ja sää muuttui vähintään viiden kilometrin välein eli tylsää ei tullut ja vaatteita sai vaihtaa jatkuvasti. Sademetsäosuudet olivat suosikkeja, sumuisessa metsässä sammalen peittämien puiden, orkideojen, kolibrien, ja toinen toistaan merkillisempien kasvien keskellä tuntui ihan kuin olisi jossain satumetsässä.

Reitti lähti 2,8 kilometrin korkeudesta ja eteni vuoristossa neljän kilometrin molemmin puolin päätyen lopulta Machu Picchulle. Reitin haastavuus perustui siis juurikin valtaviin korkeuseroihin ja jatkuvaan korkeaan ilmanalaan. Lähes kaikilla matkalaisista oli jonkinlaisia korkeudesta johtuvia oireita. Itselläni ei oireita tuntunut levossa, mutta kiivetessä vuorenrinnettä ohut ilma todella vei veronsa suorituskyvystä. Kiivetessä kohti reitin korkeinta kohtaa, "Dead Woman's Passia", tuntui välillä että tehtävä on ylivoimainen. Vuoristosola silaitsee 4,2 kilometrin korkeudessa ja suoraa nousua kertyy yli 1,2 kilometriä. Siinä missä loputtomien jyrkkien portaiden nouseminen hengästyttää ja hapottaa ketä tahansa, neljässä kilometrissä vastaava tehtävä tuntuu suunnilleen siltä kuin jaloissa olisi 10 kilon lyijypunnukset ja hengittää saisi vain kerran minuutissa. Kaikki reagoivat korkeuteen kuitenkin eri lailla, siinä missä itsellä oli liikkuminen vaikeaa ja toisilla oli päänsärkyä tai pahoinvointia, Ollilla ei omien odotustensa vastaisesti ollutkaan suurempia vaikeuksia missään vaiheessa.

Neljäntenä päivänä vaellusta oli jäljellä enää noin 1,5 tunnin matka Machu Picchulle. Vaellusreitti saapuu paikalle Aurinkoportin kautta, josta nimensä mukaisesti aurinko noustessaan ensimmäisena luo säteensä rauniolle, ja näkymä on upea. Ryhmämme halusi olla paikalla ennen muita heti auringon nousun aikaan, mutta niin haluavat kaikki muutkin reitillä kulkevat ryhmät. Olennaista on olla ajoissa jonossa check pointilla, joka aukeaa 5:30 ja josta läpi päästyä sprintataan noin 45 minuutin matka Aurinkoportille. Laadimme siis salaisen sotasuunnitelman, joka sisälsi herätyksen klo 3 aamulla, äärimmäisen nopean pakkauksen ja aamupalan kävellessä, ja olimme kuin olimmekin ensimmäinen ryhmä check pointilla! Pian peräämme kertyi satoja metrejä pitkä jono, ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua kun portti aukesi ja vaeltajat ryntäsivät viimeiselle osuudelle ennen pitkään odotettua näkymää Machu Picchulle.

Long Llama is looong

Parin päivän korkeusleiritreeni neljässä kilometrissa oli tehnyt tehtävänsä, ja nyt vain 2,6 kilometrin korkeudessa jalka nousi kepeästi ja ylämäet eivät paljon vauhtia hidastaneet. Kun kiipesimme viimeiset portaat Aurinkoportille ja sen takaa avautui näkymä laaksoon ja Machu Picchun valtavalle ja kauniille rauniolle, tunne oli aivan uskomaton ja viime päivien kaikki tuska ja ponnistelu oli sen arvoista. Saimme nauttia Aurinkoportista ja ensimmäisistä auringon säteistä raunioilla keskenämme ennen kuin muut ryhmät alkoivat saapua paikalle.

Vaelluskohteena Inka Trail oli hieno, mutta ei silti ehkä yllä meidän jo hieman vaativampaan top5:een. Luonnonrauhaa tai erämaatunnelmaa on turha hakea, koska reitille lähtee joka päivä 500 henkilöä. Leirintäpaikat ovat aikamoisia telttakyliä, vessat epäsiistejä ja väkeä kuin alpakanvillaista pipoa. Reissun pääpointti onkin inkakulttuurin kokeminen ja aistiminen matkan varrella. Machu Picchu itsessään on aivan maailmanluokan kohde ja ainut oikea tapa saapua sinne on Inka Trail! Polun kulkeminen ja asteittainen siirtyminen Inkojen maailmaan virittää mielen oikeaan tilaan ja saapuminen viidakon peittämien vuorten muodostamaan kattilalaaksoon ylhäältäpäin on jotain ainutkertaista.

Viikon "intensiivikurssin" jälkeen inkakulttuurista olisi sanottavaa paljonkin, mutta ehkä päälimmäiseksi tunteeksi jää ihmetys siitä miten aikanaan niin menestynyt kulttuuri kaatui muutaman hassun vuoden aikana. Espanjalaiset aloittivat valloitusretkensä vuonna 1532, ja vain viisi vuotta myöhemmin aikanaan lähes puolta Etelä-Amerikasta hallinnut imperiumi oli ahdistettu viimeiseen tukikohtaansa, Vilcabamban kaupunkiin. Machu Picchussa, jonne vievät polut oli katkaistu ennen espanjalaisten saapumista elämä on saattanut jatkua vielä jonkin aikaa pidempäänkin. Tarkkaa historiatietoa ei kuitenkaan ole, joten jokainen kävijä voi vain arvailla Machu Picchun tarkoitusta ja lopulta senkin hylkäämiseen johtaneita syitä.