Loppuhuipennus

Reissun viimeinen viikko käynnistyi aivan liian aikaisin. Vaikka alun perin viiden viikon kierros vaikutti pitkältä, ja kaikilla aiemmilla reissuilla neljän viikon jälkeen on ollut jo kypsä palaamaan kotiin, tällä kertaa tuntui että aika kuluu liiankin nopeasti. Viimeisellekin viikolle oli onneksi suunniteltuna vielä paljon kivoja juttuja ja paljon tekemistä, joten reissu sai arvoisensa loppuhuipennuksen. Tongariron ylityksen jälkeen reitti suuntasi kohti Pohjoissaaren suurinta järveä, Taupoa, jonka lähiympäristössä vietettiin pari päivää. Alueella on paljon tuliperäistä toimintaa, ja kuplivia kuumia lähteitä riitti ihmeteltäväksi. Alueella virtaa myös jännittävä puro, jonka vesi on peräisin kuumasta lähteestä ja siis höyryävän kuumaa. Puro yhtyy alempana suurempaan jokeen muodostaen mainion luonnon uimapaikan, ja kohtaa sopivasti vaihtelemalla voi jokainen hakea itselleen optimilämpöisen altaan. Paikalle vievän tien portit avataan seitsemältä aamulla, joten meillä oli kello hyvissä ajoin soimassa ja saimmekin nauttia aamu-uinnista kuumissa lähteissä ihan kahdestaan auringon juuri noustessa. Yksi parhaista aamu-uinneista koskaan!

Taupon jälkeen vuorossa oli vielä pari päivää Coromandelissa, joka on täynnä toinen toistaan upeampia rantoja ja luontokohteita. Coromandelistakin löytyy mielenkiintoinen aamu-uintipaikka, Hot Water Beach, jonne suuntasimme laskuveden aikaan varhain aamulla. Ideana on etsiä rannalta lämpimältä tuntuva kohta, kaivaa hiekkaan kuoppa, ja istua sitten omassa pienessä kuumassa lähteessään kunnes nousuvesi vie kuopan mennessään. Meillä ajoitus meni hiukan pieleen kun laskuveden alin hetki oli kyseisenä aamuna mennyt jo kauan ennen auringonnousua, joten lämmin aamukylpy jäi melko lyhyeksi, mutta auringonnousu oli joka tapauksessa hieno. Aamukylvyn jälkeen poikkesimme vielä Cathedral Covessa, joka on Coromandelin toinen "must see" paikka. Ranta on upea sekoitus tyrskyäviä aaltoja, kallioiden muodostamia kaaria ja onkaloita ja tietysti taatun upeita maisemia. Rannalle vievä polku on melko ruuhkainen, joten ihan yksityisrannasta ei ole kyse, mutta varsin käymisen arvoinen paikka joka tapauksessa. Kivan päivän päätteeksi suuntasimme auton nokan takaisin kohti Aucklandia Elinan ja Chadin kanssa reissun viimeistä viikonloppua viettämään.

Varsinainen huipennusten huipennus osui kuitenkin lauantaille. Viikonloppu oli kulunut rennon rantaelämän ja boogie-boardilla leikkimisen merkeissä jälleen Langs Beachillä, kun illallista syödessä äkkiä ihmettelin aalloissa näkyvää outoa välähdystä. Hetken kuluttua välähdystä seurasi toinen ja pian yhä lisää. Rannan surffiaallot näyttivät syttyvän ja sammuvan siniseen hehkuun kuin sähköiskusta, ja illan pimetessä valoshow vain voimistui kokonaisten aaltomuurien välähdellessä sähkönsinisinä! Jokainen sukeltaja tietää että merivettä pimeässä heiluttaessa bioluminesenssi saa pienet planktonhiukkaset hehkumaan sinisen tai vihreän sävyissä, mutta "hehkuvat aallot" ovat todella harvinainen ilmiö joka vaatii planktonin suuren konsentraation ja täydelliset olosuhteet. Muistan joskus lukeneeni Tyynen Valtameren saarista joiden rannoilla ilmiötä esiintyy harvakseltaan, mutta en ollut ikinä kuvitellut pääseväni tätä uskomatonta luonnonnäytelmää itse todistamaan. Elinalle ja Chadillekin kokemus oli ensimmäinen laatuaan, joten ihan joka ilta ei edes Langs Beach tätä herkkua tarjoile. Aaltojen hehkua pimeässä yössä katsellessa oli hyvä miettiä menneitä viikkoja, ja saattoi vain todeta upeiden viiden viikon saaneen arvoisensa loppuhuipennuksen!

Pilkkopimeässä hohtavia aaltoja

Nyt viimeistä iltaa viettäessä olo on aika haikea mutta myös todella onnellinen. Suurkiitos Elinalle ja Chadille mahtavista hetkistä yhdessä ja kaikesta avusta reissun aikana! Kyllä tänne taas joskus palataan, sen tietää jo nyt!

 

Päiväkävelyllä Mordorissa

Aktiivisten tulivuorten keskellä ja yli kulkeva Tongariro Crossing on yksi Pohjoissaaren kuuluisista vaelluksista. Yksi tulivuorista, Ngauruhoe, on monille tutun näköinen, se on nimittäin Taru Sormusten herrasta -elokuvissa käytetty Mt. Doom! Jonkin verran houkutti kiivetä vuorelle heittämään joku sormus kraateriin :) Tämä olisi ollut kuitenkin vähän turhan rankka harjoitus, joten tyydyimme seuraamaan Tongariro Crossing reittiä.

Mt. Doom!

Noin 20 kilometriä pitkä reitti kulkee Ngauruhoen vierestä, kiipeää vajaan kahden kilometrin korkeuteen ja ohittaa Tongariro-tulivuoren huipun. Useimmiten reitti kuljetaan päästä päähän, ja järjestetään kuljetus takaisin alkupisteeseen. Me emme halunneet sitoa itseämme aikatauluihin, ja teimme reitin puoliväliin (korkeimpaan kohtaan), mistä käännyimme takaisin. Reitin kaikki hienot osuudet olivat joka tapauksessa ensimmäisen puoliskon varrella.

Emerald lakes

Maasto on todellista laavakokkelia, ja ei ole vaikeaa kuvitella maisemaan örkkiarmeijaa marssimaan. Tulivuoret ovat ilmeisen aktiivisia: ilmassa leijui miellyttävä rikin katku, ja lähtöpisteessä oli liikennevalot kertomassa onko reitille turvallista lähteä. Alueella onkin ollut purkaus viimeksi vuonna 2012. Tämä oli siis todella erilainen vaellus kuin muut täällä tekemämme! Maisemaa ei voi sanoa varsinaisesti kauniiksi, mutta todella mielenkiintoinen se oli!

Mordorissa oli aurinkoinen päivä

Pieni räjähdys on synnyttänyt kraaterin reinään kiinnostavan muodon...

Auckland

Parin viikon intensiivisen Eteläsaaren kierroksen jälkeen oli kiva palata "kotiin" Elinan ja Chadin luokse viettämään viikonloppua ja halimaan Carlosta, joka on toimittanut meille sijaiskissan tehtävää aina kun ikävä on yllättänyt. Yksi tämän reissun ehdottomista huippujutuista on todellakin ollut meidän "home away from home" jossa käydä välillä lataamassa akkuja ja viettämässä hulvattoman hauskaa aikaa parhaassa seurassa. Ilman näitä pieniä "lomia" matkustamisesta ja hotellielämästä viiden viikon reissu kävisi ainakin itselle jo pitkäksi, joten koti-oleilua ja Olympialaisten kisakatsomoa kotoisassa seurassa täällä maailman toisella laidalla todellakin arvostaa!

Auckland on monessa suhteessa kiva kaupunki. Meri ympäröi kaupunkia joka puolelta ja kivoja rantoja ja rantabulevardeja kahviloineen ja ravintoloineen löytyy joka kulmalta. Puistoja ja pieniä luontokaistaleita on joka puolella, ja melkein joka talon pihalta löytyy hedelmäpuita, joten viikunoita, luumuja, aprikooseja ja muita herkkuja ei tarvitse takapihaa kauempaa hakea. Ilmastokin on enimmän aikaa vuodesta varsin ihanteellinen, joten ei ihme että kaupunki paistattelee usein Helsingin rinnalla erilaisten "most livable cities" listausten kärkisijoilla.

Greenlip mussel bbq - om nom nom!

Aucklandin lähiympäristöstäkin löytyy paljon näkemisen ja kokemisen arvoista. Täällä ulkoilmaelämää todella arvostetaan ja suosittu huvi onkin suunnata jollekin lähialueen surffirannoista uimaan, boogie-boardilla tai surffilaudalla leikkimään ja istumaan iltaa piknikin ja muutaman viinilasin merkeissä. Itsellä jo parilla aiemmalla reissulla mieleen oli jäänyt Piha Beach vajaan tunnin päässä kaupungin keskustasta, joten sinne suunnattiin tälläkin kertaa viettämään rentoa lauantai-iltaa. Rannalla on jotenkin erityislaatuinen tunnelma eikä mikään voita uimista valtavissa aalloissa auringon laskiessa horisonttiin! Elinalla ja Chadilla on rannan kaukaisimmassa päässä vakkari piknikpaikka jonne kukaan muu ei yleensä älyä tulla, joten tälläkin kertaa saimme istua iltaa ja grillailla kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä. Illan hämärtyessä ja auringon laskiessa oli tietysti pakko pitää yllä myös suomalaiskansallisia perinteitä ja sännätä vielä vaahtoaviin aaltoihin naku-uinnille. Enpä muista koska viimeksi uiminen olisi ollut yhtä mahtavaa - varsin täydellinen lauantai-ilta siis!

Piha beach

Toinen ehdoton "must visit" paikka Aucklandin lähellä on Waiheken saari, jonne suuntasimme myös päiväksi pyörimään. Saarella asui aikanaan lähinnä taiteilijoita ja hippejä, ja vaikka nykyisin asukaskunta onkin laajentunut ja moni kaupunkilainen pitää saarella asuntoa ja matkustaa päivittäin kaupunkiin töihin lautalla, on saarella vieläkin varsin omaleimainen luonne ja tunnelma. Waihekella sijaitsee myös lukuisia viinitiloja, joita mekin kävimme katsastamassa ystävänpäivän double-deiteillä Elinan ja Chadin kanssa. Lounaspaikaksi valikoitui Passage Rock, jossa viinitarhojen hämyssä sijaitsevalla terassilla pizzaa syödessä olo oli kuin Italiassa konsanaan ja uusseelantilaisten Sauvignon Blancien erinomaisuus tuli myös jälleen kerran todistettua! Poikkesimme katsastamassa myös pari muuta viinitilaa sekä oliivifarmin, jonka ympäri maailmaa palkintoja voittaneita oliiviöljyjä maistellessa (!) ensimmäistä kertaa todella tajusi miten valtavan suuria eroja eri öljyjen mauissa on. Jos matkatavaroissa olisi ollut vähääkään ylimääräistä tilaa olisi mukaan lähtenyt varmaan muutamakin pullo.

Rentouttavan Auckland-viikonlopun päätteeksi kävimme poimimassa jälleen vuokra-auton kyytiin, joten aamulla odottaa herätys ennen kukonlaulua ja ajomatka kohti Tongariro National Parkia.

Fiordland

Jäätikkötallailun jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Fiordlandia, vuonojen halkomaa erämaata saaren lounaisosassa. Tunnetuin kohde täällä lienee Milford Sound, maoriksi Piopiotahi. Vuonojen nimeämisessä on uusiseelantilaisilla käynyt aikanaan pieni kämmi, sound kun viittaa siihen että vuono olisi joen kallioon uurtama. Todellisuudessa nuo ovat kuitenkin jäätiköiden kaivertamia, ja legendan mukaan ensimmäiset tänne saapuneet norjalaiset huomauttivat tästä uusiseelantilaisille. Erehdys korjattiin nimeämällä koko alue Fiordlandiksi - paitsi että sekin on kirjoitettu väärin i:llä eikä j:llä. Epäonnistuminen tässäkin asiassa siis ;)

 

 

Majoituimme Te Anau -nimiseen kylään ja ensitöiksemme kävimme vaeltamassa pisimmän päiväretken mitä ainakaan itsellä on tullut tehtyä, 14 km matkan Kepler Trackia Mt. Luxmore hutille edestakaisin, yhteensä siis kevyet 28 km. Reitti oli pituudestaan ja kohtuullisen kovasta nousustaan (880 m) huolimatta hyvin helppokulkuinen ja taittui meiltä vajaassa kahdeksassa tunnissa. Maisemista emme juuri saaneet nauttia, koska lähes koko reitin ajan olimme tukevasti pilvessä. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan haitannut, koska utuisen sumuisessa metsässä oli mahtava tunnelma!

 

 

 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Milford Soundia jo reippaasti ennen auringon nousua. Milford Sound on todella suosittu kohde, mutta jostain syystä siellä ei ole paikanpäällä juuri mitään palveluja. Yksi hotelli ei riitä mitenkään majoittamaan kaikkia kävijöitä, vaan suurin osa vierailijoista ajaa sinne bussilla Queenstownista asti edestakaisin yhdessä päivässä. Ihmettelemme kovasti, onko mitään järkeä istua 5 tuntia bussissa, sitten katsella vuonoa parin tunnin ajan risteilylaivasta, ja istua jälleen 5 tuntia bussissa paluumatkalla. Me valitsimme hieman enemmän hands on kokemuksen kajakilla meloen, ja se olikin mielestämme todella hyvä tapa katsella vuonoa. Vesi oli uskomattoman kirkasta, ja rannoilla kellotteli söpöjä karvahylkeitä (fur seal).

 

 

 

Lopuksi teimme vielä päivävaelluksen Gertrud Saddlelle. Tämä olikin sitten yksi hienoimpia vaelluskohteita mitä kumpikaan on tavannut! Reitti kulki kauniin laakson läpi ja alkoi sitten nousta jyrkästi hyvin kivikkoista vuoren rinnettä vesiputouksen vieressä. Kuljimme autonkokoisten kivenlohkareiden väleistä ja kiipesimme niiden yli, välillä apuna oli kallioon kiinnitettyjä teräsvaijereita. Pituutta matkalla oli edestakaisin vain 7 kilometriä, mutta aikaa kului 5 tuntia, eli siitä voi päätellä jotain maaston vaikeakulkuisuudesta! Itseäni kylläkin vain miellytti se että pääsi kunnolla kiipeilemään, eikä vain tallustamaa eteenpäin valmiiksi tehtyä polkua pitkin. Ja kun vihdoin pääsimme huipulle, maisema oli sellainen, että isompikin vaiva olisi ollut sen arvoinen! Aivan uskomaton paikka!

 

 

Tämä päätti meidän Eteläsaaren äksön-osuuden, suuntaamme seuraavaksi Queenstowniin rentoutumaan hetkeksi, ja torstaina sitten lento takaisin Aucklandiin. Onneksi reissu ei kuitenkaan vielä lopu tähän, Pohjoissaarella vielä edessä 1,5 viikkoa.

 

 

 

Fox Glacier

Jäätiköt ovat Eteläsaarella vähän must do juttu. Niinpä mekin suuntasimme Golden Baysta etelään kohti Fox Glacieria. Fox Glacier sijaitsee vähän tunnetummasta Franz Josef Glacierista hieman etelään, ja on vähän isompikin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana jäätiköt ovat kuitenkin sulaneet hurjasti, joten perinteinen vaeltaminen jäätikön reunalle alhaalta asti ei ole enää ihan järkevää. Valitsimme sen sijaan hieman erilaisen vaihtoehdon ja lensimme helikopterilla jäätikön yläpäähän, vaelsimme siellä, ja lensimme jälleen alas. Tässä vaihtoehdossa vaakakupissa painoi myös melko paljon ihan vain se että pääsee lentämään helikopterilla :) Se kun on delfiiniuinnin lisäksi taas allekirjoittaneen pitkäaikainen unelma.

 

Kyyti lähtee

 

Uusi-Seelanti on yksi harvoista paikoista, missä jäätikkö päättyy suoraan sademetsään ja on näin lähellä merta. Täällä päin Eteläsaarta vuoret kohoavat hyvin jyrkästi heti merestä, ja mereltä tuleva kostea ilma aiheuttaa runsaita sateita vuoristossa. Jäätikön yläpäässä voi sataa vettä jopa 15 metriä vuodessa. Ei siis ihme, että alemmilla rinteillä missä lämpöäkin riittää kasvaa trooppista metsää. Helikopterilla lentäessä sademetsä näytti upealta, samoin kuin vuoristosta valuvat vesiputoukset. Lentäminen tuntui myös paljon enemmän lentämiseltä kuin lentokoneessa. Helikopterilla voi liikkua niin ketterästi, ja lentää matalallakin ja hitaasti. Sanoisinkin että helikopterilennot olivat lähes yhtä hieno osa tätä retkeä kuin itse jäätikkö.

 

Jäätikköä oli upea katsella helikopterista käsin

Victoria falls

 

Jäätikkö oli kuitenkin myös näkemisen arvoinen. Vaellus, joka oli ehkä enemmän käyskentely, kulki muutamien tunneleiden ja kaarien läpi, ja ihastelimme jäätikön läpi soljuvia puroja ja jään intensiivistä, paikoin melkein neonsinistä väriä. Kaikista ahtaimmista tunneleista en uskaltautunut kulkemaan, sen verran klaustrofobiaa löytyy.

 

 

Nyt on kiinalainen uusivuosi, joten kiinalaisia on selvästi paljon lomamatkalla. Meidänkin ryhmässämme oli varmaan 75% kiinalaisia. Muualla emme ole niihin vielä paljoa törmänneet - ehkä jäätiköllä käyminen on kiinalaisille jokin onnea tuova riitti, tai sitten vain muodikasta? Joka tapauksessa, tämä on luultavasti vain alkusoittoa, Kiina meni viime vuonna ohi Saksasta maailman eniten matkustavaksi kansaksi. Eli pian kaikkialla vellovien isojen meluavien saksalaisturistiryhmien lisäksi saamme nauttia lomillamme myös isojen säntäilevien kiinalaisturistilaumojen seurasta :) Matkustusinto tuntuu pursuilevan välillä vähän ylikin, sillä tälläkin retkellä useampi kiinalainen oli säntäämässä milloin jäärailoon, milloin vesilammikkoon, ja oppailla oli täysi työ paimentaa laumaansa.

 

 

Abel Tasman & Golden Bay

Kaikouran delfiiniseikkailun jälkeen reissu jatkui kohti Eteläsaaren pohjoisosia ja kolmen päivän varsin reipashenkistä aktiivilomaa. Ensimmäisenä aamuna suuntana oli Kahurangin kansallispuisto ja Mt Arthurin huippu. Reitin alkumatka kulki satumaisen kauniin sammalmetsän läpi, ja Elinan meille lainaama lintukirja tuli heti käyttöön kymmenten erilaisten pikkulintujen hyppiessä oksilla meitä ihmettelemässä. Ylemmäs päästessä maasto muuttui avoimemmaksi ja pääsimme nauttimaan Kahurangin vuoristomaisemista polun kivutessa yhä korkeammalle ja muuttuessa vähä vähältä yhä kivikkoisemmaksi. Elina oli varoitellut meitä paikkalisten tavasta vähätellä vaellusreittien vaativuutta ja asia tuli todennettua viimeistään siinä vaiheessa kun "helppo päiväretkemme" oli päätynyt vaiheeseen jossa matkaa taitettiin umpikivikossa neliveto päällä. Perille kuitenkin päästiin ongelmitta ja huipun huikeat maisemat olivat kaiken vaivan arvoiset! Aikaa parikymmenen kilometrin reittiin kului melkein seitsemän tuntia, ja takaisin parkkipaikalle saapuessa jaloissa tunsi kyllä kävelleensä.

 

Seuraavana päivänä oli vuorossa ylävartalojumppa välineenä merikajakki ja suorituspaikkana Abel Tasmanin kansallispuisto saaren pohjoisreunalla. Lyhyen alkubriiffin jälkeen kajakit kiskottin rantaan ja sekalainen seurakunta hajaantui kukin omiin suuntiinsa melat heiluen. Ilmeisesti turvallisuussyihin vedoten kaikille oli arvottu ämpärimuovista sorvatut kaksikkokajakit joiden vesilinja muistutti lähinnä proomua, joten lasikuituiseen yksikköön tottuneelle meinasin tulla ensin äitiä ikävä moista kaukaloa kammetessa. Kajakki liukui vielä kohtuudella lahdelmien tyynemmässä vedessä, mutta lasikuituyksikköä tuli ikävä viimeistään kun saavuttiin "Mad Milen" avo-osuudelle jossa raikas merituuli puski suoraan vastaan yli 10 metriä sekunnissa. Ylävartalotreeniä siis riitti, ja kauniiksi lopuksi edessä oli vielä 12 kilometrin jalkapatikka takaisin lähtöpisteeseen. Varsin reipas 9 tuntinen siis, joten reissun jälkeen "Fat Tuin" megalomaaniset gourmet burgerit katosivat nopeasti. Jälleen kerran maisemat olivat kuitenkin vähintään kaiken vaivan arvoiset. Kajakilla liikkuen pääsi lähelle alueen hylkeitä ja pingviineitä ja lounaspaikaksi saattoi valita alueen lukuisista mielettömän upeista hiekkarannoista sellaisen jota sai hallita omassa yksinäisyydessään.

Kun kaikki lihakset olivat jo sopivasti kipeinä, kruunattiin paketti vielä ratsastustetkellä Golden Bayn maisemissa. Golden Bay sijaitsee aivan Eteläsaaren pohjoiskärjessä vuorten takana ja alueelle johtaa vain yksi tie vuorten yli, joten tunnelma on mukavan eristäytynyt ja unelias. Ratsastusretkemme lähti liikkeelle aivan lahden pohjoisreunasta ja suuntasi kukkuloiden yli Pillar Pointin majakalle josta aukesi upea näkymä Farewell Spitin hiekkasärkälle ja läheisille rannoille. Maisemat olivat jälleen kerran jo totuttua tasoa ja hevosella liikkuen pääsi katselemaan aluetta uudesta näkökulmasta. Hevosen selästä noustessa olivat sitten kipeinä myös sisäreidet, joten oli sopiva hetki jättää urheilu hetkeksi ja suunnata auton nokka kohti etelää ja länsirannikon jäätiköitä.

 

 

 

 

Tapaaminen delfiinien kanssa

Ensitöiksemme päästyämme Eteläsaarelle suuntasimme Kaikouraan, jossa meidän oli tarkoitus toteuttaa allekirjoittaneen elinikäinen unelma: uida villien delfiinien kanssa. Kaikourassa toimii Dolphin Encounter -niminen yritys, joka järjestää veneajeluita joilla etsitään delfiinejä, ja kun ne löytyvät, hypätään veteen leikkimään niiden kanssa.

Kaikouran edustalla on mielenkiintoinen merellinen ilmiö: lyhyen matalan rantaveden jälkeen merenpohja putoaa monta kilometriä syväksi kanjoniksi. Tästä kanjonista kumpuaa valtavasti planktonia, krilliä ja muita merielävien herkkuja. Koska ruokaa on niin paljon tarjolla, jää delfiineille tavallista enemmän vapaa-aikaa, jonka ne ilmeisesti useinkin päättävät käyttää hengailemalla veneiden ja ihmisten kanssa. Delfiinit ovat siis täysin villejä ja tulevat pyörimään ihmisten kanssa omasta vapaasta tahdostaan - ilmeisesti uiminen ihmisten kanssa on niille vähintäänkin yhtä viihdyttävää kuin ihmisille niiden kanssa :)

 

Delfiinilajeista pieni Dusky Dolphin soveltuu parhaiten ihmisen leikkikaveriksi

 

Suuntasimme siis aamun koitteessa 12 hengen veneellä etsimään delfiinejä. Miehistö löytää delfiinit lähes poikkeuksetta, tälläkin kertaa löytyi iso parvi noin puolen tunnin ajelun jälkeen. Matkalla näimme monia muita ihania otuksia, mm. hylkeen joka sekin leikki delfiinien kanssa, albatrosseja, ja toisen lajin delfiinejä, joiden kanssa ei kuitenkaan voi leikkiä, koska ne ovat ihmisille liian nopealiikkeisiä ja kyllästyvät helposti.

Kun parvi oli löytynyt ja näytti siltä että kiinnostusta delfiinien puolelta löytyy, hyppäsimme kaikki hyiseen veteen ja uimme vimmatusti kohti delfiinejä. Pian ympärilläni pyöri kosketusetäisyydellä useampia delfiinejä; parhaiten ne sai viihtymään kun pyöri itse hurjasti mukana ja säilytti katsekontaktin. Myös hassujen äänien päästeleminen viihdyttää niitä, onhan äänimaailma delfiineille vähintään yhtä tärkeä kuin silmin nähtävä. Välillä joku delfiini tuli uimaan alleni selällään, tai jos sukelsin itse, tuli vierelle uimaan.

 

 

Pyöriessä ja aaltojen velloessa tuli vähän paha olokin, ja lisäksi vesi oli niin kylmää että pian käsiin alkoin sattua. Onneksi olimme varustettu paksuilla märkäpuvuilla, joten hypotermia ei sentään päässyt iskemään. Nämä pikkuseikat eivät kuitenkaan haitanneet kokemusta! Delfiinit olivat ihan uskomattoman söpöjä, ja kaikkein hienointa jutussa on juuri se, että ne itse haluavat uida meidän kanssa ihan yhtä paljon kuin me niiden. Niitä ei ruokita, niitä ei ole koulutettu, niitä ei pidetä aidan takana. Ne ovat täysin villejä, ja silti haluavat ottaa kontaktia ihmiseen ja viihtyvät meidän seurassamme.

Noin puolen tunnin uinnin jälkeen meidät kutsuttiin takaisin veneeseen, ja saimme vielä seurata delfiinien esiintymista laivasta käsin. Volttihypyt olivat upeimpia, vaikka päättyivätkin usein niin sanottuun "mahaplätsyyn" :D

 

 

 

 

Poor Knights Islands

Poor Knights Islands Uuden Seelannin itärannikolla kuului jo Jacques Cousteaun sukelluspaikkojen top-10 listalle, joten suurin odotuksin suuntasimme mekin Tutukakan satamaan ja kohti kolmen päivän sukellusretkeä saarten vesille. Ensimmäinen positiivinen yllätys kohtasi meitä jo satamassa. Reissua varatessamme olimme ymmärtäneet että kyseessä olisi varsin pieni alus eikä sukeltajia olisi kyydissä ruuhkaksi asti, eikä ruuhkasta tosiaan voinut puhua - meidän lisäksi kyytiin nousivat vain Peter ja Ann Melbournesta sekä laivan miehistöön kuuluvat Kevin ja Kent - varsinainen privaattiekskursio siis!

 

Ocean Bluen M/S Mazurka on itse asiassa ainut alus joka tekee useamman päivän kestäviä liveaboard reissuja saarille, joten sama privaattimeno jatkui myös perille päästyä - pari päiväretkialusta näkyi joskus horisontissa, mutta muuten saimme hallita rantoja aivan yksin ja valita mieluisimmat saarten yli 60:n sukelluspaikan joukosta. Raikkaasta 18-asteisesta veden lämpötilasta huolimatta Ann ja Peter olivat jostain syystä päättäneet selviytyä reissusta märkäpuvulla, joten päivän parin ensimmäisen sukelluksen jälkeen saimme nauttia sukelluksista kahdestaan Kentin toimiessa meille privaattioppaana. Ja millaisena oppaana - kaveri tuntui tietävän jokaisen sukelluspaikan pienimmätkin kivet ja kolot ja suunnittelu oli helppoa Kentin luetellessa paikan vedenalaista karttaa ulkomuistista.

Paikallistuntemuksesta olikin hyötyä, sillä saarten rannoilla on lukuisia avoimia luolia ja onkaloita joiden sokkeloita Kentin kanssa koluttiin tuntitolkulla. Hienoimpina sukelluksina mieleen jäivät Red Baron Caves, Rikoriko Cave, ja 40 metrin syvyydestä jyrkästi kohoava Landing Bay Pinnacle jota koluttiin aivan pohjasta pintaan asti. Sukellusten välisistä ajoista mieleen jäivät Kevinin mainio kokkaustaito ja yöpymiset laiva ankkuroituna samaisen pintaan asti avoimen Rikoriko -luolan sisään.

Red Baron Cave

Kentin vaatimaton kameravarustus

Saarten kalliorantojen mielenkiintoinen vedenalainen topografia luolineen, onkaloineen, kivikaarineen ja jyrkkine seinämineen yhdistettynä kauniisiin kelppipensaikoihin ja runsaaseen kalastoon tekivät paikasta ehdottomasti Cousteaun kehujen arvoisen. Oikeastaan on pieni ihme miten näin upea sukelluspaikka on säilynyt näin rauhallisena ja unohdettuna. Odotukset siis ylittyivät ja kaipuu takaisin saarille iski jo Tutukakan satamassa - ihan loistoreissu siis!

Kelppimetsää riitti silmänkantamattomiin

Yksi sadoista Nudibranch lajeista

Firebrick starfish

 

Ihana Uusi-Seelanti

Lomamme viimeinen ulkomaanreissu käynnistyi 24 tunnin matkustamisen jälkeen. Lentomme Aucklandiin meni Hong Kongin kautta ja oli tosi kätevä! Matka alkoi muutenkin rennoissa merkeissä, kun Ollin serkku, Elina haki meidät lentokentältä ja suuntasimme yhdessä viettämään pitkää viikonloppua Elinan kesäpaikkaan Langs Beachille.

Langs Beachillä on aikanaan ollut Lang-suvun tila, joka on sittemmin pilkottu ja myyty loma-asuntotonteiksi. Alueen loma-asunnot vaihtelevat teltoista ja asuntovaunuista valtaviin moderneihin kartanoihin, mutta asumusta tärkeämpää on maisemat ja meri!

 

 

Viikonloppu kului meressä uiden, rannoilla kävellen ja grillaillen (viiniä unohtamatta). Uuden Seelannin ihana luonto pääsi heti oikeuksiinsa kun retkeilimme läheiseen pikkukylään rantareittiä pitkin. Täällä tuntuu olevan hassusti paloja vähän joka puolelta maailmaa: rantaa katsoessa voisi kuvitella olevansa Italiassa Cinque Terressä, kun kääntää päätä siirtyykin jonnekin Englannin maaseudulle jossa lampaat laiduntaa kumpuilevilla laitumilla. Tämän lisäksi joka paikassa on ihania ja erikoisia lintuja ja kukkia, joiden kaikkien opetteluun menisi varmaan elinikä.

 

 

Seuraavana ohjelmassa on kolmen päivän sukellusreissu Poor Knights Islandilla, joten pian seuraa taas vaihteen vuoksi tarinoita ja kuvia pinnan alta ;)