Tilinpäätös

Tässä se nyt sitten oli. Yhdeksän kuukauden sapatti. En uskonut että tämä päivä koittaisi koskaan, mutta huomenna palaamme töihin. Mitä tästä sitten jäi käteen, 2116 valokuvan lisäksi?

Tietysti uskomattoman upeita kokemuksia ja muistoja, joihin varmasti tulee palattua ja uppouduttua monen monituiset kerrat. Ja vaikka tämän loman yksi tarkoitus oli tyhjentää bucket listiä, niin siihen tuli kyllä lisää täytettä ja uusia kohteita vähintään samalla mitalla. Emme löytäneet itsestämme tai maailmasta mitään mullistavia uusia totuuksia, mutta kyllä se pienellä tavalla muuttaa moniakin ajatuksia, kun reissaa paljon ja näkee ja kokee uskomattoman upeaa luontoa ja kummallisia kulttuureita omin silmin. Olen selvästi hipimpi kuin 9 kuukautta sitten, tosin koska lähtötaso oli huomattavan ei-hippi, ei nykyinenkään taso yllä solmuvärjättyihin vaatteisiin asti ;)

 

Uusi-Seelanti varasi itselleen erityisen paikan sydämistämme

 

Sisäiset hippimme saavatkin hetken sulatella tästä matkailusta seurannutta hiilijalanjälkeä, koska vaikka matkaa taittui jalkapatikallakin erilaisten vaellusten muodossa yhteensä 412 km, jouduimme turvautumaan autoon 14 310 kilometrin verran, ja lentokoneella tuli ajeltua suht huikeat 130 809 km, eli reilu kolme kertaa maapallon ympäri.

Kuten blogia lukemalla on saattanut huomata, reissumme ovat olleen melko sukelluspainotteisia. Sukelluksia onkin kertynyt yhdeksältä kuukaudelta 76 kpl, joiden aikana olemme puljanneet meren pohjassa yhteensä 3 vuorokautta ja 28 minuuttia.

Jos näillä ei saa akkuja ladattua, niin ei millään :) Töihin paluu tuntuukin pienestä luonnollisesta ahdistuksesta huolimatta ihan kivalta. Kaikkeen kyllästyy aikanaan, ja vaikka tämä onkin ollut suurella varmuudella elämämme parhaat 9 kuukautta, niin tämä on ihan oikea aika siirtyä eteenpäin ja kohti uusia seikkailuita!

 

 

 

 

Äkäslompolo

Saariselän hiihtovaelluksen jälkeen siirryimme parisataa kilometriä länteen Äkäslompoloon hiihtelemään vielä rennosti viikoksi isin ja äidin kanssa. Äkäslompolossa on hyvä latuverkko, mutta mitään sellaista erämaan rauhaa kuin Kiilopäältä täältä ei kyllä löydy. Väkeä oli laduilla välillä kuin Aleksanterinkadulla Hullujen päivien aikaan, ja kahvilohin ei meinannut mahtua sisään. Hiihtomaastot ovat silti niin kivat, että täällä hiihtelee mielellään viikon, varsinkin kun illalla on niin mukava rentoutua saunan, hyvän ruuan, juoman ja telkkarin ääressä :)

 

Aakenustunturin huipulta näkyy mm. Ylläs ja Lainio -tunturit

 

Pari tunturia tuli täälläkin valloitettua. Aakenustunturin laella kulkeva reitti on yksi hienoimmista hiihtoreiteistä. Huipulta näkee yhtäaikaa Ylläs, Pallas ja Levi -tunturit, ja alaskaan ei tarvitse heti tulla, sillä tunturi on valtavan pitkän puikulan muotoinen, niin että laella voi hiihdellä kilometri tolkulla. Toinen mukava tunturinylitysreitti kulkee Kesänkitunturin yli. Nousu tapahtuu erittäin jyrkkää Pirunkurua pitkin, jossa välillä kulku muistuttaa enemmän vuoristokiipeilyä kuin hiihtämistä. Laella oli tällä kertaa myös varsin arktiset olosuhteet, ja hetken saattoi kuvitella olevansa etelänavalla tuulen tuiskutessa vähintään 20m/s.

 

 

Tämä olikin suorastaan kertakaikkiaan viimeinen reissu yhdeksän kuukauden lomallamme; maanantaina suuntaamme kohti uutta seikkailua nimeltä työt :)

 

Huipulla tuulee!

 

Umpihankeen

Tänä "talvena" oikea talvi jäi meiltä aika vähiin kiitos tiiviin matkatahdin ja Etelä-Suomen outojen sääolojen, mutta yhdeksän kuukauden päätteeksi oli onneksi vielä suunniteltuna paluu Lapin keväthangille, joten suksille päästiin tänäkin vuonna. Viimeksi Lapista lähtiessä oli ruska parhaimmillaan ja syyspäiväntasaus teki tuloaan, ja nytkin etelässä autoa pakatessa talvifiilikset olivat lämpimien kevätpäivien jäljiltä aika hukassa, joten päivän ajomatkan jälkeen olikin jotenkin maagista löytää itsensä keskeltä kovinta talvea ja korkeita kinoksia.

Reissun ensimmäisenä etappina oli Kiilopää ja Koilliskairan erämaat, ja tavoitteena kierrellä metsiä ja tuntureita neljän päivän ajan umpihankeen hiihdellen. Vaellusseurana meillä oli jälleen Pekka, jonka kanssa on monta muutakin reissua taitettu, viimeisimmäksi Kevon kierros viime syksynä, ja vaelluskamat pakattuina suuntasimme siis kohti koskemattomia hankia ja erämaan rauhaa. Melkein kuin tilauksesta sää muuttui heti reissun aluksi todella talvikseksi ja kauan kaivattua talvifiilistä oli tarjolla yölämpötilojen painuessa -30 asteen alapuolelle, mutta päivisin aurinkoisessa ja lähes tyynessä kevätsäässä kelpasi hiihdellä, ja kelit olivat lähes niin täydelliset kuin talvivaellukselle voi vain toivoa.

Talvivaelluksen ehdottomana etuna on se, että hankia pitkin matka taittuu mukavasti hankalammassakin maastossa lumen peittäessä pahimmat kivikot ja suot alleen, ja reittiä valitessa tulee helpommin suunnattua syrjäisemmillekin alueille joilla ei kuivan maan aikaan useinkaan tule kuljettua. Meillä reitti suuntasi aluksi Lankojärvelle, sieltä koskemattomien metsien ja Lupukkapään ylänköjen kautta Luirojärvelle, ja edelleen metsien halki Tammakkolammelle ja takaisin lähtöpisteeseen. Monta aiemmin käymättä jäänyttä paikkaa tuli nyt siis kierrettyä, ja umpihankisuunnistukset Lupukkapään ja Tammakkolammen suuntiin olivat ehdottomasti reissun rankimpia mutta myös hienoimpia osuuksia. Varsinkin maisemat Lupukkapään ylängöltä olivat arktisessa karuudessaan kaiken vaivan arvoiset, ja saapuminen pitkän päivän päätteeksi Tammakkolammen pikkuiselle kammille sai matalankin majan tuntumaan ruhtinaalliselta.

Lupukkapään ylängöllä maisemat olivat varsin arktiset

Lupukkapään huipulta on mahtavat maisemat Sokostille ja Luirolle

Alaspäin matka taittui mukavasti lasketellen

Muita hienoja hetkiä olivat tietysti löylyt Luirojärven tunnelmallisessa erämaasaunassa revontulten loistaessa taivaalla, huippuunsa viritetyt illallismenut poronfileineen ja punaviineineen, ja tietysti lukuisat tunnit lumisissa metsissä ja aurinkoisilla tuntureilla vain riekkojen huutojen ja pakkaslumen rahinan rikkoessa täydellisen hiljaisuuden. Matkaa kertyi yhteensä noin 80 kilometriä, ja muita kulkijoita kairassa oli odotettuakin vähemmän, kämppien vieraskirjojen perusteella lähinnä vain ulkomaalaisia vaellusporukoita silloin tällöin. Meitä se ei kuitenkaan haitannut, päin vastoin. Sitä siis saatiin mitä lähdettiin hakemaan - kunnon talvea ja erämaan rauhaa!

 

 

Loppuhuipennus

Reissun viimeinen viikko käynnistyi aivan liian aikaisin. Vaikka alun perin viiden viikon kierros vaikutti pitkältä, ja kaikilla aiemmilla reissuilla neljän viikon jälkeen on ollut jo kypsä palaamaan kotiin, tällä kertaa tuntui että aika kuluu liiankin nopeasti. Viimeisellekin viikolle oli onneksi suunniteltuna vielä paljon kivoja juttuja ja paljon tekemistä, joten reissu sai arvoisensa loppuhuipennuksen. Tongariron ylityksen jälkeen reitti suuntasi kohti Pohjoissaaren suurinta järveä, Taupoa, jonka lähiympäristössä vietettiin pari päivää. Alueella on paljon tuliperäistä toimintaa, ja kuplivia kuumia lähteitä riitti ihmeteltäväksi. Alueella virtaa myös jännittävä puro, jonka vesi on peräisin kuumasta lähteestä ja siis höyryävän kuumaa. Puro yhtyy alempana suurempaan jokeen muodostaen mainion luonnon uimapaikan, ja kohtaa sopivasti vaihtelemalla voi jokainen hakea itselleen optimilämpöisen altaan. Paikalle vievän tien portit avataan seitsemältä aamulla, joten meillä oli kello hyvissä ajoin soimassa ja saimmekin nauttia aamu-uinnista kuumissa lähteissä ihan kahdestaan auringon juuri noustessa. Yksi parhaista aamu-uinneista koskaan!

Taupon jälkeen vuorossa oli vielä pari päivää Coromandelissa, joka on täynnä toinen toistaan upeampia rantoja ja luontokohteita. Coromandelistakin löytyy mielenkiintoinen aamu-uintipaikka, Hot Water Beach, jonne suuntasimme laskuveden aikaan varhain aamulla. Ideana on etsiä rannalta lämpimältä tuntuva kohta, kaivaa hiekkaan kuoppa, ja istua sitten omassa pienessä kuumassa lähteessään kunnes nousuvesi vie kuopan mennessään. Meillä ajoitus meni hiukan pieleen kun laskuveden alin hetki oli kyseisenä aamuna mennyt jo kauan ennen auringonnousua, joten lämmin aamukylpy jäi melko lyhyeksi, mutta auringonnousu oli joka tapauksessa hieno. Aamukylvyn jälkeen poikkesimme vielä Cathedral Covessa, joka on Coromandelin toinen "must see" paikka. Ranta on upea sekoitus tyrskyäviä aaltoja, kallioiden muodostamia kaaria ja onkaloita ja tietysti taatun upeita maisemia. Rannalle vievä polku on melko ruuhkainen, joten ihan yksityisrannasta ei ole kyse, mutta varsin käymisen arvoinen paikka joka tapauksessa. Kivan päivän päätteeksi suuntasimme auton nokan takaisin kohti Aucklandia Elinan ja Chadin kanssa reissun viimeistä viikonloppua viettämään.

Varsinainen huipennusten huipennus osui kuitenkin lauantaille. Viikonloppu oli kulunut rennon rantaelämän ja boogie-boardilla leikkimisen merkeissä jälleen Langs Beachillä, kun illallista syödessä äkkiä ihmettelin aalloissa näkyvää outoa välähdystä. Hetken kuluttua välähdystä seurasi toinen ja pian yhä lisää. Rannan surffiaallot näyttivät syttyvän ja sammuvan siniseen hehkuun kuin sähköiskusta, ja illan pimetessä valoshow vain voimistui kokonaisten aaltomuurien välähdellessä sähkönsinisinä! Jokainen sukeltaja tietää että merivettä pimeässä heiluttaessa bioluminesenssi saa pienet planktonhiukkaset hehkumaan sinisen tai vihreän sävyissä, mutta "hehkuvat aallot" ovat todella harvinainen ilmiö joka vaatii planktonin suuren konsentraation ja täydelliset olosuhteet. Muistan joskus lukeneeni Tyynen Valtameren saarista joiden rannoilla ilmiötä esiintyy harvakseltaan, mutta en ollut ikinä kuvitellut pääseväni tätä uskomatonta luonnonnäytelmää itse todistamaan. Elinalle ja Chadillekin kokemus oli ensimmäinen laatuaan, joten ihan joka ilta ei edes Langs Beach tätä herkkua tarjoile. Aaltojen hehkua pimeässä yössä katsellessa oli hyvä miettiä menneitä viikkoja, ja saattoi vain todeta upeiden viiden viikon saaneen arvoisensa loppuhuipennuksen!

Pilkkopimeässä hohtavia aaltoja

Nyt viimeistä iltaa viettäessä olo on aika haikea mutta myös todella onnellinen. Suurkiitos Elinalle ja Chadille mahtavista hetkistä yhdessä ja kaikesta avusta reissun aikana! Kyllä tänne taas joskus palataan, sen tietää jo nyt!

 

Päiväkävelyllä Mordorissa

Aktiivisten tulivuorten keskellä ja yli kulkeva Tongariro Crossing on yksi Pohjoissaaren kuuluisista vaelluksista. Yksi tulivuorista, Ngauruhoe, on monille tutun näköinen, se on nimittäin Taru Sormusten herrasta -elokuvissa käytetty Mt. Doom! Jonkin verran houkutti kiivetä vuorelle heittämään joku sormus kraateriin :) Tämä olisi ollut kuitenkin vähän turhan rankka harjoitus, joten tyydyimme seuraamaan Tongariro Crossing reittiä.

Mt. Doom!

Noin 20 kilometriä pitkä reitti kulkee Ngauruhoen vierestä, kiipeää vajaan kahden kilometrin korkeuteen ja ohittaa Tongariro-tulivuoren huipun. Useimmiten reitti kuljetaan päästä päähän, ja järjestetään kuljetus takaisin alkupisteeseen. Me emme halunneet sitoa itseämme aikatauluihin, ja teimme reitin puoliväliin (korkeimpaan kohtaan), mistä käännyimme takaisin. Reitin kaikki hienot osuudet olivat joka tapauksessa ensimmäisen puoliskon varrella.

Emerald lakes

Maasto on todellista laavakokkelia, ja ei ole vaikeaa kuvitella maisemaan örkkiarmeijaa marssimaan. Tulivuoret ovat ilmeisen aktiivisia: ilmassa leijui miellyttävä rikin katku, ja lähtöpisteessä oli liikennevalot kertomassa onko reitille turvallista lähteä. Alueella onkin ollut purkaus viimeksi vuonna 2012. Tämä oli siis todella erilainen vaellus kuin muut täällä tekemämme! Maisemaa ei voi sanoa varsinaisesti kauniiksi, mutta todella mielenkiintoinen se oli!

Mordorissa oli aurinkoinen päivä

Pieni räjähdys on synnyttänyt kraaterin reinään kiinnostavan muodon...

Auckland

Parin viikon intensiivisen Eteläsaaren kierroksen jälkeen oli kiva palata "kotiin" Elinan ja Chadin luokse viettämään viikonloppua ja halimaan Carlosta, joka on toimittanut meille sijaiskissan tehtävää aina kun ikävä on yllättänyt. Yksi tämän reissun ehdottomista huippujutuista on todellakin ollut meidän "home away from home" jossa käydä välillä lataamassa akkuja ja viettämässä hulvattoman hauskaa aikaa parhaassa seurassa. Ilman näitä pieniä "lomia" matkustamisesta ja hotellielämästä viiden viikon reissu kävisi ainakin itselle jo pitkäksi, joten koti-oleilua ja Olympialaisten kisakatsomoa kotoisassa seurassa täällä maailman toisella laidalla todellakin arvostaa!

Auckland on monessa suhteessa kiva kaupunki. Meri ympäröi kaupunkia joka puolelta ja kivoja rantoja ja rantabulevardeja kahviloineen ja ravintoloineen löytyy joka kulmalta. Puistoja ja pieniä luontokaistaleita on joka puolella, ja melkein joka talon pihalta löytyy hedelmäpuita, joten viikunoita, luumuja, aprikooseja ja muita herkkuja ei tarvitse takapihaa kauempaa hakea. Ilmastokin on enimmän aikaa vuodesta varsin ihanteellinen, joten ei ihme että kaupunki paistattelee usein Helsingin rinnalla erilaisten "most livable cities" listausten kärkisijoilla.

Greenlip mussel bbq - om nom nom!

Aucklandin lähiympäristöstäkin löytyy paljon näkemisen ja kokemisen arvoista. Täällä ulkoilmaelämää todella arvostetaan ja suosittu huvi onkin suunnata jollekin lähialueen surffirannoista uimaan, boogie-boardilla tai surffilaudalla leikkimään ja istumaan iltaa piknikin ja muutaman viinilasin merkeissä. Itsellä jo parilla aiemmalla reissulla mieleen oli jäänyt Piha Beach vajaan tunnin päässä kaupungin keskustasta, joten sinne suunnattiin tälläkin kertaa viettämään rentoa lauantai-iltaa. Rannalla on jotenkin erityislaatuinen tunnelma eikä mikään voita uimista valtavissa aalloissa auringon laskiessa horisonttiin! Elinalla ja Chadilla on rannan kaukaisimmassa päässä vakkari piknikpaikka jonne kukaan muu ei yleensä älyä tulla, joten tälläkin kertaa saimme istua iltaa ja grillailla kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä. Illan hämärtyessä ja auringon laskiessa oli tietysti pakko pitää yllä myös suomalaiskansallisia perinteitä ja sännätä vielä vaahtoaviin aaltoihin naku-uinnille. Enpä muista koska viimeksi uiminen olisi ollut yhtä mahtavaa - varsin täydellinen lauantai-ilta siis!

Piha beach

Toinen ehdoton "must visit" paikka Aucklandin lähellä on Waiheken saari, jonne suuntasimme myös päiväksi pyörimään. Saarella asui aikanaan lähinnä taiteilijoita ja hippejä, ja vaikka nykyisin asukaskunta onkin laajentunut ja moni kaupunkilainen pitää saarella asuntoa ja matkustaa päivittäin kaupunkiin töihin lautalla, on saarella vieläkin varsin omaleimainen luonne ja tunnelma. Waihekella sijaitsee myös lukuisia viinitiloja, joita mekin kävimme katsastamassa ystävänpäivän double-deiteillä Elinan ja Chadin kanssa. Lounaspaikaksi valikoitui Passage Rock, jossa viinitarhojen hämyssä sijaitsevalla terassilla pizzaa syödessä olo oli kuin Italiassa konsanaan ja uusseelantilaisten Sauvignon Blancien erinomaisuus tuli myös jälleen kerran todistettua! Poikkesimme katsastamassa myös pari muuta viinitilaa sekä oliivifarmin, jonka ympäri maailmaa palkintoja voittaneita oliiviöljyjä maistellessa (!) ensimmäistä kertaa todella tajusi miten valtavan suuria eroja eri öljyjen mauissa on. Jos matkatavaroissa olisi ollut vähääkään ylimääräistä tilaa olisi mukaan lähtenyt varmaan muutamakin pullo.

Rentouttavan Auckland-viikonlopun päätteeksi kävimme poimimassa jälleen vuokra-auton kyytiin, joten aamulla odottaa herätys ennen kukonlaulua ja ajomatka kohti Tongariro National Parkia.

Fiordland

Jäätikkötallailun jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Fiordlandia, vuonojen halkomaa erämaata saaren lounaisosassa. Tunnetuin kohde täällä lienee Milford Sound, maoriksi Piopiotahi. Vuonojen nimeämisessä on uusiseelantilaisilla käynyt aikanaan pieni kämmi, sound kun viittaa siihen että vuono olisi joen kallioon uurtama. Todellisuudessa nuo ovat kuitenkin jäätiköiden kaivertamia, ja legendan mukaan ensimmäiset tänne saapuneet norjalaiset huomauttivat tästä uusiseelantilaisille. Erehdys korjattiin nimeämällä koko alue Fiordlandiksi - paitsi että sekin on kirjoitettu väärin i:llä eikä j:llä. Epäonnistuminen tässäkin asiassa siis ;)

 

 

Majoituimme Te Anau -nimiseen kylään ja ensitöiksemme kävimme vaeltamassa pisimmän päiväretken mitä ainakaan itsellä on tullut tehtyä, 14 km matkan Kepler Trackia Mt. Luxmore hutille edestakaisin, yhteensä siis kevyet 28 km. Reitti oli pituudestaan ja kohtuullisen kovasta nousustaan (880 m) huolimatta hyvin helppokulkuinen ja taittui meiltä vajaassa kahdeksassa tunnissa. Maisemista emme juuri saaneet nauttia, koska lähes koko reitin ajan olimme tukevasti pilvessä. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan haitannut, koska utuisen sumuisessa metsässä oli mahtava tunnelma!

 

 

 

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Milford Soundia jo reippaasti ennen auringon nousua. Milford Sound on todella suosittu kohde, mutta jostain syystä siellä ei ole paikanpäällä juuri mitään palveluja. Yksi hotelli ei riitä mitenkään majoittamaan kaikkia kävijöitä, vaan suurin osa vierailijoista ajaa sinne bussilla Queenstownista asti edestakaisin yhdessä päivässä. Ihmettelemme kovasti, onko mitään järkeä istua 5 tuntia bussissa, sitten katsella vuonoa parin tunnin ajan risteilylaivasta, ja istua jälleen 5 tuntia bussissa paluumatkalla. Me valitsimme hieman enemmän hands on kokemuksen kajakilla meloen, ja se olikin mielestämme todella hyvä tapa katsella vuonoa. Vesi oli uskomattoman kirkasta, ja rannoilla kellotteli söpöjä karvahylkeitä (fur seal).

 

 

 

Lopuksi teimme vielä päivävaelluksen Gertrud Saddlelle. Tämä olikin sitten yksi hienoimpia vaelluskohteita mitä kumpikaan on tavannut! Reitti kulki kauniin laakson läpi ja alkoi sitten nousta jyrkästi hyvin kivikkoista vuoren rinnettä vesiputouksen vieressä. Kuljimme autonkokoisten kivenlohkareiden väleistä ja kiipesimme niiden yli, välillä apuna oli kallioon kiinnitettyjä teräsvaijereita. Pituutta matkalla oli edestakaisin vain 7 kilometriä, mutta aikaa kului 5 tuntia, eli siitä voi päätellä jotain maaston vaikeakulkuisuudesta! Itseäni kylläkin vain miellytti se että pääsi kunnolla kiipeilemään, eikä vain tallustamaa eteenpäin valmiiksi tehtyä polkua pitkin. Ja kun vihdoin pääsimme huipulle, maisema oli sellainen, että isompikin vaiva olisi ollut sen arvoinen! Aivan uskomaton paikka!

 

 

Tämä päätti meidän Eteläsaaren äksön-osuuden, suuntaamme seuraavaksi Queenstowniin rentoutumaan hetkeksi, ja torstaina sitten lento takaisin Aucklandiin. Onneksi reissu ei kuitenkaan vielä lopu tähän, Pohjoissaarella vielä edessä 1,5 viikkoa.